Keskeneräisiä tarinoita

Kuolleen kukan kannoin pois. Kannoin kasvin luokse viljan. Kuolleen kukan kaivoin maahan haravoin. Hauras, kuollut kaunis noin. Kuolleen maankin kaivoin. Kaivoin käsin kuopan multaan. Kuollein käsin kaivoin etsin ikävöin. Poissa alla sammaleen. Kuolleen kukan kannoin pois. Kannoin kasvin luokse rakkaan. Kannoin viereen toisen samanmoisen kauneuden. Viereen sydämen vieritin.

Submitted by Celtic Frost — Apr 26, 2025

Kuinka näin kaunis voi edes kuolla, miks ruosteessa on näiden rantojen puut? Kaadetut latvat ja katkotut kaulat, kannettu pois niin kuin raatojen luut. Taivas hiljaa huutaa, vuotaa sateen kyyneleet. Suuren yksinäisen synkän sinisen. Muistatko aikaa, kun joutsenet saapuivat, lammelle laulamaan, ikuisesti kahdestaan. Kuole lailla kaunihilla. Kuinka kuolla kaunis voikaan? Laula lailla kuolevaisten, lailalailalailalai. Kuinka näin kaunis voi edes kuolla, miks ruosteessa on näiden rantojen puut? Kaadetut latvat ja katkotut kaulat, kannettu pois niin kuin raatojen luut. Taivas hiljaa huutaa, vuotaa sateen kyyneleet. Suuren yksinäisen synkän sinisen. Muistatko aikaa, kun kallat vielä kasvoivat. Kun vesi oli kirkkain ja iho tuntui usvalta. Kun vanhuus vaihtuu uuteen aikaan ikuisuuden. Elon aika siirtyy, silmäluomiin piirtyy. Kuole lailla kaunihilla...

Submitted by BloodShrine — Apr 26, 2025

Kun aurinko ei laske enää ollenkaan, tuntuvat vuodet ikuisuudelta. Kuin olisi nähnyt kaiken ja lähtenyt takaisin. Tuulet tekevät niin. Ne eivät pyydä vastausta kysymyksilleen. Kulkevat juuri sinne minne haluavat. Eihän heitä kukaan enää kaipaa jälkeen päin, kun yöt ovat menneet. Maastossa karussa, siipien suojassa. Paossa kaikelta valolta, katseilta. Uupuneet kyyneleet piilossa maailmalta. Kätköissä roikkuvat aatokset hiljaiset. Askeleet kuuluvat kaukana jossakin. Kukaan ei kuuntele mykkää huutoa. Jäljellä ainoa yksin ja kaukana. Kukaan ei odota, kukaan ei tunnista. Kun aurinko ei laske enää ollenkaan, on järvien tilalla kuopat kuin silmiemme pohjat. Niin paljon niissä makaa keskeneräisiä tarinoita, aloitettuja ja lopetettuja, rikkoutuneita raunioita. Kun aurinko ei laske enää ollenkaan, kääntyvät puiden latvat maata kohden katsomaan. Koskettavat toisiaan ensimmäisen kerran. Maat ja puut, yllä tuhannet kuut. Kaiken aikaa odottaen taikaa. Maahan kaatuu kulkija ilman suuntaa.

Submitted by BloodShrine — Apr 26, 2025

Anna aikaa kulkea, pimeää polkua. Nousee katse myöhemmin, kun näkyy joskus valoa. Matkassa on harteilla, surullinen tarina. Liian monta varjoa, elämässä seuraa. Päästä tietä kulkemaan, niin lausuu askel vapauttaan. Roikut kiinni kuin kahle. Etkö ikinä irroita?

Submitted by Cyberwaste — Apr 26, 2025